Riekkalan kylä sijaitsi Kurkijoen pitäjän eteläosassa ja rajoittui Hiitolan pitäjään, sen Mustolan ja Päijälän kyliin. Riekkala oli aito rantakylä. Sitä rajoitti noin 14 kilometriä Laatokan rantaa. Se rajoittui koillisessa Hämeenlahden ja Kannansaaren kyliin. Kapea Uitonsalmi oli rajana itäpuolella olevaan Korpisaaren saarikylään. Etelässä raja kulki pitkin Mustolanlahtea, joka kapeimmilta kohdiltaan oli vain 60-70 metriä leveä. Täällä siis Riekkala rajoittui Hiitolan pitäjään samoin kuin lännessäkin. Luoteessa oli rajanaapurina Rahola ja pohjoisessa pieni Levonpellon kylä.
Riekkalan kylän pinta-ala oli noin kuusi neliökilometriä ilman vesiä ja salopalstoja, joita kylä omisti Alhon salolla, Haapavaarassa ja Saviin kylässä. Riekkalan kylä oli syntynyt Riekkalanlahden perukan ympärille. Tämä Laatokan lahti oli paikoitellen noin 400 metriä leveä, mutta sen kapeimmat kohdat olivat vain noin 200 metrin levyisiä. Lahden pohjoisranta oli monissa kohdin hyvin jyrkkä. Lahtea reunusti korkea Riuttavuori, jonka järvenpuoleinen kallioseinämä kohosi melkein pystysuoraan veden pinnasta aina 40 metrin korkeuteen. Vuori oli kasvistoltaan varsin erikoinen. Sen jyrkkien seinämien raoissa kasvoivat pienet saniaiset, tumma raunioinen ja kapealiuskainen raunioinen. Lehtomaisilla rinteillä kukkivat keväisin idän verijuuri ja metsämeirami, jotka kaikki olivat pitäjämme harvinaisia kasveja.
Riekkalanlahden pohjoispuolella kuului mannerta kylään noin 700-800 metrin leveydeltä. Itäosistaan se oli asumatonta metsäistä kalliomaastoa, jossa korkeimmat paikat kohosivat noin 60 metrin korkeuteen. Mäkimaasto jatkui kylän pohjoisosaan. Siellä Levonpellon ja Hämeenlahden kylien tuntumassa oli kylän korkein paikka, 66 metriä korkea loivarinteinen Palomäki. Riekkalanlahden eteläpuolella kylään kuului Torikanniemi, joka oli yli kaksi kilometriä pitkä. Sen leveä kärkiosa oli pohjoisrannoiltaan, siis Riekkalanlahden puolelta, melko loivapiirteistä, mutta etelärannalla oli jälleen useita kalliojyrkänteitä. Kojon sukutalon kohdalla oli aikaisemmin mainittu Mustolanlahden kapein kohta.
Torikanniemi jakoi Naismeren edellä mainituiksi lahdiksi, joista Riekkalanlahden suulla Torikanniemen kohdalla oli noin 400 metriä pitkä Pukkisaari eli Lemmensaari. "Sen erottivat mantereesta molemmin puolin kapeat salmet, joissa veden virtaaminen aiheutti sen, että ainoastaan kovina pakkastalvina salmet olivat keskitalvella jään peitossa. Kesän tultua saari eli elämäänsä, sinne soutelivat tai ajoivat moottoriveneillään kylän nuoret, siellä tavattiin myös naapurikylien tyttöjä ja poikia, sen puut ja kalliot kuulivat varmaan monenlaiset lemmenvalat kertomatta niistä kenellekään. Mikäpä olikaan sieltä kauniina kesäpäivänä katsella pitkin lahtea, jonka perukasta näkyi yli Salksillan peltojen, kun autot nostattivat pölypilviään Karjalan valtatiellä", Toivo Torikkaa lainataksemme.
Toinen kyläläisten suosima paikka oli Ihoniemen takana oleva pieni lahdelma Torikanniemen pohjoisrannalla Riekkalanlahden keskivaiheilla. Täällä oli ihana hiekkaranta, joka aurinkoisina kesäpäivinä oli sulloutunut täyteen auringonpalvojia. Samoin kylän nuottakalliot lähellä Suur-Torikan taloa olivat suosittuja kahvinkeittopaikkoja. Pukkisaaresta puolisen kilometriä kaakkoon oli pieni Reksaari, jonka notkelmissa kasvoi harvinainen hirvenkello. Kylän nuorisolla oli omia kokoontumispaikkoja. Eräs tällainen oli Riekkalanlahden pohjoispuolella peltoaukeiden keskellä oleva Käräjämäki. Muistitietojen mukaan sen puuttomalla laella oli kyläkunnan vanhin pitänyt ns. kyläkunnan käräjiä. Monta juhannuskokkoa mäen laella poltettiin ja piirileikit leikittiin, kertoo Toivo Torikka. Myös Hiitolan tien varrella oleva 60 metriä korkea Jaakonmäki oli nuorison suosima paikka.
"Riekkalan pellot olivat pienet, mutta kasvoivat hyvin tuottaen työpalkaksi leveän leivän omistajilleen", kirjoittaa nimim. Juhana. Kylän peltopinta-ala ei ollut kovin suuri, mutta peltojen sijainti ja maanlaatu olivat hyvät. Maa oli hyvää savea, olivathan nämä peltoaukeamat entisiä Laatokan pohjaan kasautuneita savikoita, jotka veden laskiessa muutama tuhat vuotta sitten muuttuivat kuivaksi maaksi. Riekkalanlahden ympärillä olivat kylän viljelykset. Lahden perukka oli T-kirjaimen muotoinen. Sen koillisnurkkaukseen laski parin kilometrin pituinen Kuikanoja Raholan kylän eteläosista. Tämän ojan molemmin puolin levittäytyivät peltoaukeat ulottuen pohjoiseen Hiitolan tien luoteispuolelle. Jyrkkien mäkien reunustama oli tämä peltoalue, sillä 50 metriä peltoja korkeammalle kohosivat kallioiset ja metsäiset mäet, joiden rinteitä värittivät keväisin valtavat keto-orvokkien muodostamat kukkamatot. Lähes 40 erilaista orvokin kukkaa voi sieltä löytää tarkkaavainen katselija. Ei missään koko pitäjämme alueella ollut vastaavanlaatuista kukkaloistoa. Korkean veden aikana Torikanniemi katkesi saareksi, sillä voimakkaasti maatunut ja vesikasvillisuudeltaan rehevä V-kirjaimen muotoinen uoma yhdisti Riekkalanlahden Mustolanlahden perukan vesijättömaihin. Tämän väylän varrella kasvoi muutamilla matalilla kallioilla ja niittytöyräillä harvinainen ruohosipulin sukuinen nurmilaukka.
Riekkalan kylän taloista noin kolme neljäsosaa sijaitsi Riekkalanlahden perukan pohjoispuolella noin puolentoista neliökilometrin laajuisella alueella. Asutus oli pääasiassa haja-asutusta, jos tosin eräät asumukset olivatkin ryhmäasutuksen tavoin järjestäytyneet. Kylän pohjoisosassa oli Timoskanryhmä, jonne päästiin Hiitolan tien varrella olevan Ville Kuuselan perikunnan talon läheltä. Rastaanryhmään tultiin Hiitolan tieltä Raholan kylän Ahomäen kohdalta, noin kilometrin verran edellä mainitusta Korpisaaren tiestä Hiitolaan päin. Sama tie johti myös ns. Rantaryhmään, jossa Tattarinmäellä oli Riekkalan kansakoulu vuokralla aina vuoteen 1932.
Riekkalanlahden eteläpuolella oli Torikanryhmä, jonne päästiin pitäjien rajaa seuraavaa tietä pitkin. Riekkalan asutuskeskus oli siis lähellä Hiitolan valtatietä. Matkat Lopottiin vaihtelivat 3-5 kilometriin, joten liikenneyhteydet maanteitä pitkin olivat varsin hyvät.
Veneitäkin rantakylässä tarvittiin. Metsälaitumet olivat soutumatkojen päässä, ja vaikka kylä olikin voimaperäistä maataloutta harjoittava, käytettiin hyväksi myös Laatokan tarjoamaa antia. Kylää ympäröivät vedet, varsinkin Riekkalanlahti, olivat kalaisia. Saalista saatiin, jos vaan tosimielellä yritettiin. Kylässä oli kaksikin nuottakuntaa, joista toiseen kuuluivat Heikki ja Juhana Torikka, Matti Torikka, Antti Rastas, Simo ja Pekka Kojo sekä Uhotoisen perikunta ja toiseen Matti Rastaan ja Simo Rastaan perikunnat. "Talvella oli Korpisaaren ukkojen kanssa yhteinen nuotta. Joka aamu talvella kahdentoista miehen ja neljän hevosen voimalla lähdimme samoilemaan Laatokan lahtia ja kaloja tuli joka apajasta, mistä enemmän mistä vähemmän", kirjoittaa Onni R. Erikoisen kovia kalamiehiä olivat Juhana Rastas ja Jussi Miikkulainen sekä erikoisesti Ville Kuusela, "joka tuli yhtä varmasti kuin kevätkin kalarantaan".
Erilaisilla kursseilla opin saanut Taneli Kyötikki tunnettiin erittäin taitavana puuseppänä, joka valmisti niitä tarvekaluja, mitä kylän miesväki monitaitoisenakaan ei uskaltanut ruveta itse tekemään. Eevert Rastas, Rastaanryhmän Ylä-Rastaan talosta, oli muurari, jonka työhön voitiin luottaa. Myöhemmin kylän muurareina toimivat Pekka Uhotoinen ja Lennart Janatuinen, jotka ikäänkuin Eevert Rastaan oppipoikina omaksuivat hyvän ammattitaidon ja täten töitä riitti sekä oman pitäjän että naapuripitäjänkin puolella. Kun vielä mainitaan kylän tunnettu räätäli Antti Välimaa, ovatkin Riekkalan huomatuimmat ammattimiehet tulleet esitellyiksi.
Eversti ja liikemies Olli Genetzin talossa aloitti v. 1922 toimintansa supistettu kansakoulu, jonka ensimmäisenä opettajana oli everstin tytär Birgit. "Aamuisin oli komea näky, kun opettaja saapui uljaalla mustalla ratsullaan koulun pihaan. Isommat pojat saivat mennä rantaan hevosta juottamaan. Siitä kunniasta tuli ihan kilpailu", kirjoittaa Eila Ropponen koulumuistoissaan. Kun v. 1932 Saviin ja Riekkalan koulupiirit yhdistettiin, siirtyi Riekkalan lasten koulunkäynti Raholan koululle. Riekkalassa toimi aikoinaan kiertokoulu, jonka opettajana oli Maria Jälkö. Hän yhdessä Pekka Inkisen ja Juho Rastaan kanssa perusti kylään nuorisoseuran. Kaukokatseisina henkilöinä he aavistivat nuorison jossakin vaiheessa haluavan purkaa henkisiä voimavarojaan erilaisten harrastusten parissa.
Kylän emännät olivat innokkaita marttoja. Monenlaisia kursseja pidettiin vuorotellen eri taloissa. Maria Torikka toimi vuosikymmeniä marttojen ns. piirinaisena. Miesten osalta vastaavaa toimintaa järjesti maamiesseura, joka maatalouteen liittyvillä kursseilla kohensi pääelinkeinoon kuuluvaa alan tietämystä.
Lopotin läheisyys aiheutti monien harrastusalojen suuntautumisen siellä toimivien seurojen ja yhdistysten piiriin. Niinpä Kurkijoen Piiskaan kuului eräitä kylän urheilijoita, joista mainittakoon Toivo Torikka ja Eino Kontulainen. Tämä pari oli kova pala purtavaksi talvisilla hiihtoladuilla. Monta kovaa kilpailua käytiin 20 kilometrin hiihdossa Lopotin nimekkään Sulo Niemisen kanssa ja kyllä Riekkalan pojista Eino Kontulainen taisi kerran Sulon voittaakin. Suojeluskunnan poikaosastossa hän oli mukana myös pesäpallojoukkueessa, moniottelussa sekä 2000 metrin juoksussa piirin mestaruuskilpailuissa.
Toivo Torikka, joka toimi Riekkalassa suojeluskunnan kyläosaston johtajana, joutui osallistumaan monissa suojeluskunnan kilpailuissa 20 kilometrin hiihtoon, jossa useimmiten olivat kilpakumppaneina juuri edellä mainitut urheilijat. Kylän nuoret ottivat esimerkillisen innokkaasti osaa vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön, miehet suojeluskunnan riveissä ja naiset lottina.
Herastuomari Matti Torikkaa kutsuttiin "juoksupojaksi", koska hän suoritti kävellen päivittäiset Lopotissa käyntinsä. Hän kuului kirkkovaltuustoon sekä oli kirkkoneuvoston jäsenenä. Hänet tunnettiin myös suurena lasten ystävänä, jolla aina oli aikaa jutella matkalla tapaamiensa lasten kanssa tai tehdä kauppoja vaikkapa vastasyntyneestä varsasta, kuten kerran Väinö Nurmen kanssa. Taitavana kynämiehenä hän joutui avustamaan kyläläisiä monissa kirjallisissa asioissa. Hän laati kauppakirjoja, perunkirjoja, erilaisia kirjelmiä jne. Hän oli luonteeltaan ystävällinen, rauhallinen ja leikkisä, joten hän sai puolelleen koko kyläkunnan luottamuksen.
"Ei ole minun syytä, jos liha kallis on, ken lihaa tahtoo syödä, hän siitä maksakoon", lauleli liikemies ja kulkukauppias Matti Rastas eikä lauluääni hullumpi ollutkaan. Hän oli samalla runoilija, joka aivan hetken mielijohteesta ja tilanteen mukaan nopeasti sai aikaan runomuotoisen vastauksen, jonka hän sitten laulaa rallatteli kyselijöilleen. "Olipa kesä tai talvi, hänen laulunsa ilmaisi jo kaukaa kuka on tulossa. Kotonaan hauskuutti hän isoa perhettään. Jos Eeva-emäntä sattui jostain syystä apealle mielelle, koppasi Matti hänet kainaloonsa ja tanssitti vähän. Niin oltiin taas iloisia", mainitsee Eila Ropponen Matista.
Riekkala kuului pitäjämme keskikokoisiin kyliin. Se oli vauras maatalouskylä, joka sai paljon vaikutteita Lopotista. Varsinkin maanviljelykseen vaikutti Kurkijoen koulutila antaen monia uusia vihjeitä ja jo valmiiksi kokeiltuja menetelmiä.
Kauniita olivat kylän maisemat, joita riekkalalainen Toivo Torikka kuvaa seuraavasti: "Me riekkalalaiset emme koskaan voi emmekä halua unohtaa aamun sumussa tai ilta-auringon kilossa kylpevää Riekkalanlahtea ja sen ympärille muodostunutta rauhallista, vaurasta ja sopuisaa maalaiskylää. Kaunista oli katseltavaa ja kuunneltavaa. Kesäaamuin ja -illoin kylän naisväki kiirehti soutaen lahden molemmin puolin olevilta metsälaitumilta rantaan saapuneen lypsäjäänsä odottavan karjan luo. Kauaksi kiiri karjankellojen kilinä ja tuhansien lintujen laulu. Missään ei käen kukunta helskynyt kauniimmin, usein lypsäjien laulun melodia sointui soiton sekaan."