J.V. Ronimuksen 1906 Joensuussa julkaisemasta Novgorodin Vatjalaisen viidenneksen verokirja v.1500 - Karjalan silloinen asutus - yliopistollinen väitöskirja ja sen liitteenä oleva kartta. Kovin paljoa kyliä ei esim. Ilomantsin korkeudella tuolloin olekaan kansiin päässyt, vaan Novgorodin Karjalan asutus on keskittynyt vahvasti Laatokan länsirannoille Kurkijoen ympäristöön ja Vuoksen Suvannon ja Käkisalmen välille. Sortavalassa oli kyllä selvä kylätihentymä. Tosin Karjalassa kylä = talo (käydään kylässä, siis talossa).
Ronimuksen teksti on normaalilla kirjasimella, Tero Vehviläisen (lyh. TV) kursiivilla.
| Sisällysluettelo: | SIV. |
| I Novgorodin Vatjalaisen viidenneksen verokirja v. 1500 | 1-8 |
| II Novgorodin Karjalan Asutusolot v. 1500 | 9-57 |
| III Elinkeinot | 58-66 |
| IV Hallinto ja verot | 67-110 |
| V Kirkko | 110-119 |
| VI Kauppa | 119-127 |
| VII Nimistö | 128-135 |
| Novgorodin Karjalan asutuskartta v. 1500 |
Siten oli arkistojen kätköistä saatettu päivänvaloon historiallinen asiakirja, joka paremmin ja selvemmin kuin mikään muu tätä nykyä tutkijain tiedossa oleva lähdeteos valaisee novgorodilaisen Karjalan oloja keskiajan ja uuden ajan vaiheilla.
Verokirjan synnystä mainittakoon seuraavaa:
Lähimpänä syynä verokirjan syntyyn oli Novgorodin kukistuminen ja joutuminen Moskovan suuriruhtinaan vallanalaisuuteen. Jo kauvan oli Novgorodin rikkaus ja mahtavuus herättänyt Venäjän ruhtinasten kateutta. Mikäli Moskovan ruhtinaan valta kasvoi, sikäli huomataan hänen myös entistä enemmän tavoittelevan tuon rikkaan tasavallan alusmaita.
sivu 4
Moskovan kasvava valta, joka viidennentoista vuosisadan lopulla oli anastanut melkein kaikki ennen itsenäiset ruhtinaskunnat, kääntyi entistä uhkaavampana Novgorodia vastaan: rikkauksistaan ja kaupastaan kuuluisan tasavallan oli se säästänyt viimeiseksi herkkupalakseen.
Näihin aikoihin näkyi kauppa-tasavallan voima hervahtaneen. Puolueriidat tulivat yhä yleisimmiksi ja kansankokoukset ylen myrskyisiksi. Moskovan suuriruhtinaana oli tähän aikaan Ivan III:s Vasiljevitsh, vallanhimoinen ja valtioviisas hallitsija. Hänen onnistui muodostaa Novgorodissa moskovalainen puolue.
Suuriruhtinaan pyyteet ja vaatimukset synnyttivät ensiksi neuvotteluja, sitte erimielisyyttä ja riitoja puolueitten kesken; lopulta tartuttiin aseisiin. Turhaan koitti posatniekan leski Marfa Boretskaja kiihottaa novgorodilaisten muinoista isänmaanrakkautta, turhaan heittäytyi Novgorod Puolan kuninkaan liittoihin. Ivan piiritti kaupungin ja nälänhätä pakoitti sen antautumaan (1478). Novgorodilaiset saivat kuitenkin toistaiseksi pitää entiset lakinsa ja heille myönnettiin vapaus moskovalaisesta palveluksesta. Vaan tasavalta oli muuttunut Moskovan alusmaaksi. Valloituksen jälkeen seurasi sarja toimenpiteitä, jotka kaikki tarkoittivat Novgorodissa vielä piilevän vastusvoiman ja vapaudenhengen masentamista. Marfa ja tasavallan päämiehet vietiin Moskovaan, suuriruhtinas anasti itselleen heidän tiluksensa. Monta Novgorodin sivu 5 pajaria mestattiin, toisia kidutettiin; 8000 novgorodilaista muutettiin Suzdaliin, heidän sijaansa tuotiin toisia asukkaista valtakunnan sisäosista. Ei kirkkoakaan säästetty. Novgorodin arkkipiispa, jolla oli ollut laajat alueet Vatjan ja Äänisjärven viidenneksissä, menetti myöskin nämä veromaansa. Että tämä reduktsiooni ulottui vatjalaisen viidenneksen suomalaiseenkin osaan, nähdään monesta paikasta verokirjasta. Ne kylät ja läänit, jotka suuriruhtinas otti Novgorodin ylimyksiltä ja Marfan puoluelaisilta, jakeli hän uudestaan läänityksinä Moskovan pajareille ja pajarinlapsille. Pienet tilalliset saivat sitä vastoin pitää maansa. Kun myrsky käy yli metsän, kaatuvat suuret puut ja ikihongat, vaan matala metsä jää pystyyn.
Tällaisissa oloissa syntyi Novgorodin vatjalaisen viidenneksen verokirja vuodelta 7008 (1500). Sillä vaikka suuriruhtinas oli luvannut novgorodilaisille, että he itse saisivat kerätä verot, alkoi hän kohta väittää, että novgorodilaiset pettivät häntä verorahan suorituksessa, ja lähetti omat kirjurinsa ja veronkantajansa Novgorodin entiselle alueelle. Vatjan viidenneksessä tapahtui tämmöinen verokirjoitus kesällä 1500, ja sen tuloksena oli nyt kyseessä oleva verokirja.
sivu 6
Kyseessä oleva verokirja on vanhin Vatjan viidenneksen säilössä oleva verokirja. Siinä viitataan säännöllisesti vielä vanhempaan verokirjoitukseen, mutta tästä verokirjasta ei ikävä kyllä ole meille säilynyt kuin aivan sivu 7 lyhyt ulosveto koskeva Grusinskin pokostaa Velhojoen varrella.
- Olisi erittäin suuriarvoista tutkimukselle, jos tulevaisuudessa löydettäisiin arkistojen aartehistosta vielä vanhempia novgorodilaisia verokirjoja. Että semmoisia on ollut olemassa, siitä mainitaan aikakirjoissa, ja tiedetään, että tatarilaisten v.1259 ja 1273 toimeenpanemat verokirjoitukset ulottuivat Novgorodinkin alueelle.
- Vuonna 1687 käski suuriruhtinas koota Novgorodista kaikki vanhat maansaanti-, maa- ja verokirjat ja viedä ne Moskovaan.
Tutkimuksemme esineenä on se osa Novgorodin Vatjalaisen viidenneksen verokirjasta v.1500, joka käsittää viidenneksen pohjoisen osan, s.o. nykyisen Suomen Karjalan, mikäli se Pähkinäsaaren rauhassa joutui Novgorodin vallanalaisuuteen.
Rakenteeltaan ja laitokseltaan on mainittu verokirja tavallista verokirjaa laajempi ja täydellisempi, se kun tavallansa on yhdistetty maa- henki- ja verokirja, ja sitä paitsi sen ohessa sisältää suuren joukon tietoja, jotka osaksi välittömästi, sivu 8 osaksi välittömästi ovat omiansa valaisemaan Karjalan silloisia oloja.
Verokirja on kirjoitettu vanhalla venäjänkielellä, jota siihen aikaan Moskovassa käytettiin; sanojen ja päätteiden suhteen eroaa se paikoittain nykyisestä kielestä. Etenkin on huomattava persoona-adjektiivien runsas ja nykyään vanhentunut käytäntö.
Jo silloin kun verokirja painosta ilmestyi, huomautti historioitsija Bjeljajev sen suuresta merkityksestä historiallisen lähdeteoksena. Etenkin tärkeän sanoi hän sen olevan maantieteellisessä ja tilastollisessa suhteessa. (alaviitteestä: Bjeljajev, Ibidem s.82.)
Verokirjasta saapikin, muista arvokkaista tiedoista puhumattakaan, selvän kuvan Novgorodin Karjalan silloisista asutusoloista, ja selvittää se myös monen tähän asti oudon paikannimen synnyn, josta tietysti on suurta hyötyä meidän vasta alulla olevalle paikannimistön tutkimukselle. sivu 9
Tätä lukua ja myötäliitettyä karttaa laadittaessa on käytetty seuraavia lähteitä:
1:o Novgorodin verokirjaa v:lta 1500 (O.K.);
2:o valtioarkistossa ja Viipurin lääninhallituksessa tallella olevia maakirjoja v. 1589-93 maakirjasta alkaen nykyään voimassa olevaan maarekisteriin saakka;
3:o Viipurin maanmittauskonttoorissa ja maanmittauksen ylihallituksessa säilytettyjä tila- ja isojakokarttoja kuin myös kihlakuntien ja pitäjien karttoja;
4:o maanmittausylihallituksen toimittamaa kenraalikarttaa;
5:o yksityisten henkilöjen antamia tietoja kuin myös omia paikan päällä tehtyjä havaintoja, jota varten tekijä on matkustanut laajalti kyseessä olevissa pitäjissä.
sivu 10 Korelan eli Käkisalmen kaupunki oli tähän aikaan ainoa laatuansa Novgorodin Karjalassa, mutta sitä paitsi oli olemassa toinenkin kaupungin tapaan asuttu paikka, nim. Suvannon Taipale Laatokan rannalla.
Käkisalmen kaupunki v. 1500
Taloja:
Verollisten kaupunkilaisten(pääasiallisesti kauppiasten ja kalastajien) 188
Piispan 1 tyhjä
Maaherran 2
Lääniherrain 3
Tilallisten 11 ja 2 tyhjää
Papiston 6
Tykkiniekkain ja portinvartijain 9
Talonpaikkoja:
Tilallisten 28 (tyhjiä) ja Sotamiesten rakennettavaksi annettuja 5
Yhteensä: 188 verollista, 31 verosta vapaata, 3 tyhjää, 33 talonpaikkaa.
Suvannon Taipale v.1500 :
Kauppiasten ja kalastajien taloja 55 verotettuja, 4 tyhjää
sivu 11
Kyliä ja taloja Novgorodin Karjalassa v. 1500:
| Kyliä |
Taloja
| Asuttuja | autioita |
Asuttuja | autioita
| Kaupungin pokosta | 133 |
4 | 184 |
-
| Sakkula | 223 |
2 | 314 |
-
| Rautu | 184 |
2 | 293 |
-
| Kurkijoki | 143 |
16 | 810 |
34
| Sortavala | 206 |
16 | 826 |
82
| Ilomantsi | 51 |
2 | 239 |
37
| Salmi | 33 |
- | 324 |
-
| Yhteensä | 973 |
42 | 2990 |
153
| | |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
sivu 12
Käkisalmen kaupunki:
| Kaupunkilaisia (verollisia) |
232
| Kartanomiehiä |
17
| Tilallisia | 2
| Pappeja | 6
| Sotamiehiä | 18
| | |||||||||||||||||||
Suvannon Taipale: Kauppiaita ja Kalastajia 67
| Kaikkien seitsemän pokostan henkiluvut: Kaupunki(Räisälä) |
270
| Sakkula | 480
| Rautu | 412
| Kurkijoki |
1078
| Sortavala | 1128
| Ilomantsi | 337
| Salmi | 522
| | |||||||||||||||||||
|
Sarakkeet: Kj=(Kurkijoen lukema) Ilom.=(TV: Vertailun vuoksi: Ilomantsi) Yht.=(Yhteensä Novgorodin Karjalassa, poisluettuna Käkisalmi ja Suvannon Taipale)
|
sivu 13 ..., että Novgorodin Karjalan henkiluku kesällä 1500 teki 4569 henkeä.
Koska tästä summasta kuitenkin kokonaan puuttuu naiset, lapset ja palkolliset, ei liene liiaksi arvattava, jos, saadaksemme Novgorodin Karjalan todellista asukasmäärää osoittavan luvun, kerromme 4569 kuudella. Voimme siis sanoa, että Novgorodin Karjalan todellinen asukasmäärä kesällä 1500 oli 27,414.
Verokirjassa puhutaan tuhkatiheään n.k. vanhasta vero- eli henkikirjoituksesta. Tämä verokirjoitus lienee kuten seuraavassa tarkemmin osoitetaan, tapahtunut noin 20 vuotta ennen yllämainittua uutta henkikirjoitusta. Olemme poimineet yhteen kaikki verokirjassa tavattavat tiedot vanhasta verokirjoituksesta ja julkaisemme ne tässä vertailun vuoksi:
| Kyliä, taloja ja henkiä Novgorodin Karjalassa vanhan henkikirjoituksen mukaan: Kyliä | Taloja |
Henkiä
| Käkisalmen kaupunki | - |
183 | 357
| Suvannon Taipale | - |
37 | 77
| Kaupungin pokosta | 122 |
172 | 286
| Sakkulan | 214 |
282 | 556
| Raudun | 181 |
263 | 483
| Kurkijoen | 151 |
673 |
1140
| Sortavalan | 201 |
809 | 1335
| Ilomantsin | 37 |
213 | 318
| Salmin | 25 |
255 | 494
| Yhteensä | 931 |
2887 | 5046
| | ||||||||||||||||||||
sivu 14 Tehtyämme selvää kylien ja talojen lukumäärästä ja asukkaiden lukuisuudesta tarkastakaamme asutun alueen eli asutuksen rajoja. Etelässä ei tämä asutus ulottunut yli sen rajaviivan, joka eroittaa nykyisen Raudun pitäjän Venäjän keisarikunnasta. Tämä seikka on tavallaan hyvin merkillinen ja huomioon otettava, sillä kun maat kumpaisellakin puolen tätä rajaa kuuluivat Novgorodille, olisihan hyvin helposti oletettavissa, että rajan molemminpuolinen asutus olisi yhdeksi asutuspiiriksi sulanut. Tämä seikka niin kuin monet muutkin, joista vielä mainitsemme, todistavat osaltansa, että rajat ovat ikivanhoja. Raudusta lähtien seurasi asutus tarkasti Pähkinäsaaren rauhassa tehtyä ja määrättyä rajalinjaa; lähinnä toisiansa olivat molemminpuoliset kylät ja talot Raudussa, Valkjärven rajalla, ja nykyisessä Rautjärven pitäjässä, jossa ruotsalaiset kävivätkin polttamassa kyliä. Lähellä rajaa olivat myöskin Noisniemen kylät nykyisessä Sakkulassa.
(alaviitteestä: Pähkinäsaaren rauhakirjassa sisältyvistä luonnonpaikoista mainittakoon sivumennen, että Lemmonlampi sijaitsee Helisevänjärven päässä nykyisessä Kirvun pitäjässä Lahdenmaan kylän luona suuren maantien varrella; rauhakirjassa mainitut Pehkäsuot, Iso-Pehkä ja Pieni-Pehkä, Keskiselän kylän seutuvilla samassa pitäjässä.)
Rautjärveltä alkaen kallistuu sitten asutus yhä etemmäksi Pähkinäsaaren rajasta. Sen läntisenä rajana on kaikkialla Saimaan ja Pielisen vesistön länsiranta, ja ainoastaan harvoissa paikoissa, kuten esim. Kesälahden Purujärvellä ja Kiihtelysvaaran Hammaslahdessa ulottuu se rannikollekaan saakka. Pohjoisin asutuspaikka oli Viensuun nykyinen kylä Pielisessä. Asutus ei myöskään mennyt yli Pielisjoen, jonka länsipuolella ei mainita mitään asutusta v.1500. Vanhin kulttuurimaa pohjoisessa oli Ilomantsi, josta sitten asutus levisi länteenpäin, Pielisen jokilaaksoon ja Liperiin. Että noin 50 vuotta myöhemmin jo Pielisjoen läntinenkin ranta oli asuttu, nähdään tuosta n.k. Nousia Venäläisen kertomuksesta v.1556, joka mainitsee, että sivu 15 Pielisjoen kumpaisellakin puolella asuu ”150 Rydzer”, s.o. Venäjän vallan alle kuuluvia karjalaisia. (alaviitteestä: Historiallinen arkisto IX, s.246.)
Vanhin ruotsalainen vero- ja maakirja, joka tehtiin Pontuksen sodan aikana (Manttaledh af Kexholms Lähn 1589-93) mainitsee Ilomantsin pokostan kappeliseurakuntina Pälkjärven, Soanlahden, Tohmajärven, Liperin, Lieksan ja Repolan Venäjän Karjalassa. Sekä Lieksassa että Liperissä luetellaan useampia kyliä, josta nähdään kuinka astus 89 vuodessa oli edistynyt ja lisääntynyt.
(alaviitteestä: I Lexa Kapell: Lexa by, Veensuu, Vegi, Nurmes, Juga, Enos, Pangajerffvi, Stuma, Tuusijerffvi, Käynes. I Liblis kapell: Liblis by, Sergitaipall, Koringa by, Pielisjoki, Sotkuma, Condianiemi, Comberejoki, Comber by, Höydies by, Kuhasalo Kloster. Kaikissa näissä kylissä mainitaan melkoinen määrä taloja, joista kuitenkin sodan tähden suuri määrä on autioksi joutunut.)
Idässä ei myöskään tämä asutus yleensä ulottunut rajan ulkopuolelle, joka erottaa nykyään Suomen Venäjästä; Salmissa kuitenkin Kondushan kylä, joka nykyään kuuluu Aunukseen, luettiin Suomen Karjalaan kuuluvaksi. Suuret erämaat ja laajalti asumattomat seudut eivät anna rajan aivan selväpiirteisenä esiintyä. Sen kuitenkin huomaa, että asutus vaistomaisesti seisattui tämän rajan länsipuolelle eikä mennyt sen yli.
Pokostan rajojen suhteen mainitsemme ensiksi, että Raudun pokostalla oli jo silloin nykyiset rajansa ja nykyinen ulottuvaisuus; lännessä oli kyllä Pähkinäsaaren raja määräävänä, mutta omituista on, ettei tämä pokosta pohjoisessa ulottunut Suvannon rannoille saakka, vaan luettiin Petäjärven kylät Sakkulaan kuuluviksi, ja näkyy kaikesta, että nykyinen Sakkulan ja Raudun välinen raja oli jo silloin voimassa. Omituista on myöskin että Metsäpirtti ei kuulunut Rautuun vaan Sakkulan pokostaan, joka verokirjan todistusten mukaan käsitti Sakkulan, Pyhäjärven ja Metsäpirtin nykyiset pitäjät. Kaupungin pokosta taas käsitti Räisälän, Käkisalmen ja Kaukolan nykyiset kunnat. Se raja, joka nykyään eroittaa Räisälän ja Käkisalmen Sakkulasta ja Pyhäjärvestä oli jo näihin sivu 16 aikoihin olemassa; liekö se ollut varsinaisesti käyty ja pyykitetty, sitä on vaikea sanoa, mutta verokirja sitä ainakin noudattaa, sillä Räisälän ja Käkisalmen kyliä ei tavata Sakkulan kylien luettelossa eikä päinvastoinkaan.
Etu-Karjalassa olivat siis pokostan rajat jo nykyiselleen vakaantuneet, mutta Taka-Karjalassa eivät rajat kaikessa suhteessa olleet niin täsmälleen määrättyjä. Se on kyllä totta, että Kaukolan ja Hiitolan nykyinen raja myöskin osapuilleen jo silloin eroitti Kurkijoen pokostan kaupungin (Käkisalmi/TV) pokostasta ja että Kurkijoen itäisenä rajana oli nykyinen Sortavalan pitäjän läntinen raja, koska Otsois ja Rautalakhti luettiin Sortavalaan kuuluviksi. Mutta paitsi Hiitolan, Kurkijoen ja Jaakkiman nykyisiä pitäjiä, kuului Kurkijoen pokostaan sitä paitsi myöskin kyliä Rautjärvellä, Parikkalassa, Kesälahdella ja Uukuniemellä.
Sortavalan pokostan rajana kaakossa voinee pitää Uuksunjokea, mutta sen pohjoinen raja oli jotensakin määrämätön, sillä pokostaan kuului kyliä Kiteen, Suistamon, Impilahden, Korpiselän, Uukuniemen, Tohmajärven, Ruskealan, Soanlahden, Pälkjärven, Suojärven ja Sortavalan pitäjistä. Ilomantsin pokostaan kuului paitsi nykyistä Ilomantsia myöskin kyliä Pielisjärven, Enon, Kiihtelyksen, Pälkjärven, Tohmajärven ja Ruskealan pitäjistä. Koska kuitenkin Suojärven ja Korpiselän seudut verokirjassa varmasti luetellaan Sortavalan pokostaan kuuluviksi eikä yhtään Suojärven ja Korpiselän kylää lueta Ilomantsiin, kun sen sijaan taas Tohmajärven ja Pälkjärven kylät muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta luetaan Ilomantsiin kuuluviksi, häämöittää jotensakin selvänä se raja, joka nykyään eroittaa Kuopion läänin Viipurin läänistä ja tuo Korpijärven länsipuolelta Jänisjärveen pyrkivä kohtisuora linja saa selityksensä.
Lännessä kohosi Sortavalan pokosta mainitun nykyisen rajan yli, koska Kiteen kylät luettiin Sortavalaan eikä Ilomantsiin.
sivu 17 Salmin pokostalla oli jotensakin nykyiset rajansa, vaikkakin siihen kuului muutamia Suojärvenkin kyliä.
Yleensä voi sanoa, että Pyhäjärven läntinen ranta ja siitä Jaakkiman nykyiseen itärajaan vedetty viiva eroitti toisistansa Kurkijoen ja Sortavalan pokostat.
Muutamat kylät Taka-Karjalassa luettiin yhä edelleen kaupungin pokostaan kuuluviksi, koska sieltä luultavasti olivat saaneet asukkaansa; semmoisia kyliä tavataan etenkin Rautjärven pitäjässä ja Parikkalan Tyrjässä.
Sitä vastoin olivat Kurkijoen ja Sortavalan pokostat ne keskustat, joista asutus oli laajalti levinnyt useampiin ilmansuuntiin. Uukuniemen, Parikkalan pitäjät kuin myöskin nykyinen Rautjärvi kuuluivat Kurkijoen pokostaan, ja muutamat paikannimetkin, jotka tavataan sekä rannalla että sisämaassa viittaavat myös siihen, että asutus oli levinnyt etelästä pohjoseen ja idästä länteen päin. (alaviitteestä: Kopsala ja Viimola –nimiset paikat ja kylät tavataan sekä Hiitolassa että Rautjärvellä.)
Taka-Karjalan asutusoloja valaisevat sitä paitsi verokirjassa tavattavat perevaarat, jotka olivat varsinaisia asutusalueita, vaan sittemmin olivat muuttuneet myöskin veronkantopiireiksi. Perevaaraan kuului nimittäin yhä edelleen verokirjan mukaan kaikki ne kylät, joiden asukkaat olivat yhteisestä pesäpaikasta lähteneet, olivatpa nämät sitten kuinka hajallaan ja kuinka kaukana toisistansa. Täten antavat perevaarat aihetta seuraamaan asutuksen kulkua ja levenemistä. Kun esim. verokirjassa Sorolan perevaaraan, joka sijaitsi nykyisessä Jaakkima pitäjässä, sivu 57 luetellaan kuuluviksi Koskutjärven, Viensuun, Pielisniemen, Repoisten, Noudlahden ja Patrikan kylät Ilomantsin pokostassa, voinee tämän johdosta hyvällä syyllä olettaa, että mainittujen kylien asukkaat olivat kotoisin Sorolan perevaarasta Laatokan rannalta.
Sortavalan siihen aikaan tiheästi asuttu rantama ja saaristo oli sanan varsinaisessa se ”officina gentium”, josta asutus oli levinnyt pohjoseen ja itään, etenkin nykyisiin Kiteen, Ruskealan, Suistamon, Suojärven, Soanlahden, Impilahden, Päikjärven, Korpiselkien, Tohmajärven pitäjiin, vieläpä kaukaisessa Ilomantsiinkin, koska eräs Helylän kylä Liikola kaupungin luona Sortavalan pokostassa luetaan Sonkajan perevaaraan kuuluvaksi.
Sitä vastoin näkyy Salmin asutus esiintyvän aivan eristettynä Sortavalan kuin myöskin muun Karjalan asutuksesta; Sortavalan perevaroihin ei lueta yhtään kylää Salmissa eikä mainita myöskään Salmin pokostassa perevaaroja, kuten muualla Taka-Karjalassa. Salmi muodostaa ikäänkuin erityisen tarkasti rajoitetun asutusalueen, johon ainoastaan pari kylää Suojärveltä luetaan kuuluviksi. Salmissa tavataan myöskin poikkeuksena tavallisuudesta ryhmäasetusta, kyliä niin suuria, että toisessa asui 118, toisessa 119 verohenkeä, siis kummassakin noin 700 ihmistä. Kiteen seutuja nimitetään verokirjassa Kiteenjoen piiriksi (Kitaga) ja olivat nämäkin seudut saaneet asutuksensa Sortavalan rannikolta. Ilomantsin kirkonkylän nimenä on: ”Ilomanets Pyhän Iljan luona pokostalla”, ja muistuttaa tämä muoto Mantsinsaaresta käytettyä muotoa: Manetskij ostrovj, mutta mitään muuta yhteyttä näiden kahden paikan välillä ei verokirjassa esiinny. Vanhimmassa ruotsalaisessa maakirjassa vuodelta 1589 käytetään muotoa: Ilimantsi. Nimimuodostuksen pohjana kenties: Pyhän Iljan Matsi.
Pääasiallisena viljelystapana oli täällä kaskiviljelys, ja luultavaa on, että kyläkunnat yhteisesti hakkasivat ja polttivat kaskea ja jakoivat viljan keskenänsä. Koska siis viljaa tuottavat alueet alituisesti vaihtelivat sekä pinta-alan että aseman suhteen, oli niden arvioiminen veronkantoa varten vaikea eikä siis obsja täällä ollut sovelias veroyksikkö. Karjanhoidosta Taka-Karjalassa ei verokirja sisällä tietoja, kotieläimistä mainitaan lammas.
sivu 80 Taka-Karjalassa ovat kylät sitä vastoin paljon suurempia: Kuuppolan kylässä Kurkijoella oli kuusitoista taloa, Tiurolan kylässä Hiitolassa kaksikymmentäkahdeksan taloa. Hyvin suuria kyliä olivat myöskin Tervun ja Miglin kylät Jaakkimassa, samaten Lapinlahden ja Otsanlahden kylät ja Tulolan kylä Sortavalassa. Yleensä tavataan näisä pohjoisissa pokostoissa enimmäkseen viisi-, kuusitaloisia kyliä, joskin muutamia kyliä on yksi- ja kaksitaloisiakin. Kaikkein suurimmat kylät kuitenkin koko Karjalassa olivat Salmin kirkonkylä ja Janakylä Salmissa, edellisessä oli 69 taloa ja jälkimmäisessä 75.2) Kurkijoen pokostassa tulee jokaista kylää kohti 5, 5 taloa, Sortavalan pokostassa 4,0, Ilomantsin pokostassa 4,6 ja Salmin pokostassa 9,8 taloa.
Sitä paitsi tavataan verokirjassa eräs kylän nimitys, jonka tarkoitus ei ole oikein selvä. Muutamien kylän nimien jälkeen liitetään sana vesj, joka vanhassa venäjän kielessä merkitsee kylää, esim. (Derevnja Soralskaja vesj). Tätä nimitystä ei tavata Etu-Karjalassa, vaan ainoastaan Kurkijoen, Sortavalan ja Salmin pokostoissa, joissa yhteensä 12 kylää kunnioitetaan tällä nimellä. (alaviitteestä: Salmin kirkonkylää ja Jana-kylää nimitetään verokirjassa ”Selo”.)
sivu 92 ... Ainoastaan kahdessa paikassa verokirjassa olemme tavanneet semmoisia miehiä, joita voidaan nimittää maata omistaviksi talonpojiksi. Kaupungin pokostaan kuuluvan Permin kylässä asui yksitoista veroa maksavaa henkeä, joita verokirjassa nimitetään tilallisiksi. Samaten asui Kurkijoen pokostassa Santalahden kylässä sivu 94 kaksikymmentäneljä henkeä, joita myös nimitetään tilallisiksi ja jotka ammatiltaan olivat seppiä. Kun näillä maata omistavilla miehillä ei ollut talonpoikia, vaan itse viljelivät maitansa, oli heidän asemansa ja yhteiskunnallinen tilansa epäilemättä samanlaatuinen kuin maata omistavan talonpoikaisen väestön, ja ovat he siis maata omistavina talonpoikina pidettävät.
Melkein samankaltainen lienee ollut niiden tilallisten asema, jotka asustivat Ilmeen kylässä Ilmeen kappelissa ja joilta ruotsalaiset olivat polttaneet talot.
Verokirjassa esiintyvät veroyksiköt ovat: aura(soha), obsja(obzha) ja joutsi(lukj) maalla ja talo(dvorj) kaupungissa.
Aura ja talo tavataan sekä moskovalaisessa että novgorodilaisessa veronkantojärjestelmässä, obsja ainoastaan novgorodilaisessa, joutsi on epäilemättä Suomesta lainattu ja novgorodilaisessa veronkantojärjestelmästä siirtynyt moskovalaiseen, koska sitä tavataan ainoastaan Pohjois-Venäjällä ja Vienanmeren rannoilla.
Varsinaisen pysyväisen veroituksen alkuunpanijat Venäjällä olivat tataarit. Heidän keksimänsä on myöskin aura veronkantoyksikkönä.
sivu 100 Suuriruhtinaan verokylät kaupungin pokostassa oli annettu Karjalan maaherralle kaikkine tuloineen ja veroineen paitsi obsjaveroa, niin myös kuningas Kasimirin entiset kylät Kurkijoen pokostassa, samaten Kiteen lääni Sortavalan pokostassa, joka ennen oli arkkipiispalla, samaten kuningas Kasimirin verokylät Ilomantsissa, samaten Megrijärven lääni Ilomantsissa, samaten Nastasia Grigorjevin ja piispan entiset kylät Salmin pokostassa.
Ilmeen kylän olivat ruotsalaiset polttaneet, ja siinä asuivat itse tilalliset Danilko ja Rodivonko Terehovit, Mikiforik ja Ivashko Stehnovit ja Jusko Mankow. Tämän johdosta oli heille myönnetty verovapautta kolmeksi vuodeksi, vaan koska he eivät olleet talonpoikia, ei voitane tässä tarkoittaa muuta kuin obsjaveroa. (alaviitteestä: O.K.s.30.)
...
sivu 101
Kuuppolan (Kuuppalan?) kylässä oli vuokralainen Ivashko Valdin. Hänen tuli sekä vuokran että obsjaveron asemasta maksaa riuna.
Sivulla 137 mainitaan, että Kokkolan perevaaralla oli autioita kyliä Simpeleen järven ympärillä; näissä kylissä oli annettu veronvapautta muutamille miehille, vaan kun vapaavuodet kuluneet, tuli heidän perevaaralaisten kanssa yhdessä maksaa suuriruhtinaalle veroa viideltä joutselta, mutta joutsivero on sama kuin obsjavero, huomautetaan kaikkialla verokirjassa.
Verokirjassa ei yleensä lukuun ottamatta sitä paikkaa, jossa mainitaan että Santalahden kylässä asuvat tilalliset sepät olivat velvolliset maksamaan veroa Karjalan kaupunkilaisten kanssa, missään mainita veroista, joita tilalliset olivat velvolliset suorittamaan. Kun siis Ilmeen kylässä asuville tilallisille oli myönnetty veronvapautta kolmeksi vuodeksi, johtunee tämä omituinen seikka siitä, että heillä aivan vastoin tavallisuutta ei ollut talonpoikia, jossa tapauksessa he itse olivat velvolliset suorittamaan obsjaveroa. Samoin oli laita tilallisen Fofanko Demjanovin Ilomantsissa. (alaviitteestä: O.K. s.178)
(huom.: Kirkollisista virkamiehistä ja heidän pelloistaan sanotaan verokirjassa: "Ei ole obsjille pantu, ei ole joutsille pantu".)
sivu 107 Verokirjasta käy selville, että Suomenkin Karjalassa oli olemassa varsinainen kyytilaitos. Tästä voi tehdä semmoisen johtopäätöksen, että jonkinlainen tiekin oli olemassa. Kyytitalojen asemasta kulki maantie nykyisesta Lempaalan pitäjästä Raassulin kautta Palkealan kylään ja siitä Sakkolan kautta Suvannon taite Jaaman kylään Pyhäjärven rannalla ja siitä sitten Räisälään ja Käkisalmen kaupunkiin. Vanhoissa novgorodilaisissa kyytikirjoissa ilmoitetaan että Karjalan kaupunki oli 300 virstan päässä Novgorodista, kaupungin pokosta 300 virstan päässä, Sakkulan 270, Raudun pokosta 250, Kurkijoen 330, Sortavalan 400, Ilomantsin 550 ja Salmin 500.
Kuuppolan, Koplolan ja Hunnukkalan kylien asukkaat olivat tähän saakka suorittaneet veronsa, ensiksimainitut osaksi ja jälkimmäiset kokonaan, jahtihaukoissa, tämä vero lakkasi uuden kirjoituksen kautta, ja Koplolan asukkaat kirjoitettiin Sorolan perevaaraan ja Hunnukkalan asukkaat Airanteen perevaaraan maksamaan yhdessä perevaaralaisten kanssa veroja ja rasituksia. (alaviitteestä: O.K. s.31 ja 53.)
sivu 108 Samaten oli Sorolan perevaarassa ollut pyhän savun hankkijoita. Nämät olivat tähän asti maksaneet 2 riunaa pyhän savun hankkimiseksi Karjalan kirkkoihin vaan nyt oli heidätkin kirjoitettu perevaaraan ja täytyi koko perevaaran yhteisesti suorittaa 3 riunaa mainittuun tarkoitukseen.
Kaikilla muilla pokostoilla oli omat kirkkonsa, joilla oli samanlaatuiset nimet kuin yllämainituilla pokostoillakin. Silloisista kirkonpaikoista mainittakoon, että Sakkulan ja Ilomantsin kirkot sijaitsivat nykyisissä kirkonkylissä, Kurkijoen kirkko aivan nykyisen maanviljelysopiston paikalla, Raudun kirkko nykyisen Kirkkojoen varrella, Sortavalan kirko nykyisessä Rantuen kylässä Riekkalan saaressa, jota siitä syystä nimitettiin Papinrannaksi.
Nämä kirkot olivat puisia rakennuksia ja luultavasti ilman lämmityslaitoksia;
Kirkon vieressä oli hautausmaa ja sen läheisyydessä kirkon virkamiesten, papin, tiakan, ja kirkonvartijan talot. Sakkulassa, Kurkijoella ja Sortavalassa mainitaan sitä paitsi kirkkoleivän valmistajat.
Paitsi kirkkoja mainitaan verokirjassa seuraavat kappelit: Suvannon Taipaleella, Räisälän Särkisalossa, Lahnavalkaman Keljassa, Petäjärvellä Sakkulassa, Vilokkalan Keljassa, Raudun maaselällä, Liipuan Keljassa, Jaakkiman Sorolassa, Raudun Mäkrällä ja Kiteellä. Näissä kappeleissa asui tavallisesti joku munkki, joka piti jumalanpalvelusta ja kenties toimitti muitakin kirkollisia toimituksia.
Arkkipiispa oli Novgorodin mahtavin mies ja suurin maanomistaja. Karjalassakin kuului vanhan verokirjoituksen mukaan 89 obsjaa ja 1385 jousta. Hänellä oli oma hovinsa, omat sotajoukkonsa, omat pajarinsa ja omat veronkantajansa. Arkkipiispalla oli myös korkein tuomiovalta niinhyvin Novgorodissa kuin koko sen alueella, ....
sivu 112 Tämmöisiä tapauksia varten oli arkkipiispalla Novgorodissa tuomioistuin, johon kuului maallikkojäseniäkin.
Arkkipiispan suuren tuomiovallan kautta joutui luonnollisesti melkoinen määrä riita-asioita pois maallisen tuomivallan alta. Ja luultavaa on sitä paitsi, että karjalaiset jo luontaisesta taipumuksesta koettelivat välttää niin paljon kuin mahdollista joutumasta tekemisiin kummankaan oikeuden kanssa, niin että ainoastaan suurimmat rikokset joutuivat oikeuden käsiteltäviksi. Pienemmät riidat ratkaistiin luultavasti vanhojen suomalaisten lakitapojen mukaan. Niin olemme kuulleet, että Vaskelan kylässä Metsäpirtissä vielä joku vuosikymmen sitten melkein kaikki siviiliriidat ratkaistiin kylän asukasten kesken, koska pidettiin häpeänä mennä käräjiin. Minkälaisilla perusteilla nämä riidat sitten ratkaistiin, sitä emme voi sanoa. Luultavasti olivat nämä perusteet sivu 113 joko vanhoja suomalaisia lakitapoja tai kreikkalaisen nomokanoonin määräyksiä, polvesta polven säilyneitä kansan muistissa ja oikeudentajuntaan juurtuneita. Ikävä vaan että ne ovat unhon yöhön painuneet, koska vanhoja suomalaisia lakitapoja ei ole juuri nimeksikään säilöön kerätty.
sivu 114 Kurkijoen papilla oli kylä Raholassa.
Toisena tulolähteenä olivat kertamaksut kirkollisista toimituksista kuin myös vapaaehtoiset lahjat seurakuntalaisilta, etenkin suurina pyhinä. Kotona käymisestä pääsiäisenä ja muinakin pyhinä oli erityinen, luultavasti määrätty maksu talolta, koska papiston tuli suorittaa osa tästä maksusta arkkipiispalle.
Vielä oli olemassa kirkollinen vero eli aprakka(pyra), jota maksettiin määrätyille kirkoille; olivatko Karjalassa sijaitsevat kirkot tämmöisiä, sitä emme voi varmaan sanoa.
Myöskin oli olemassa vanhoilta ajoilta, jo 12:sta vuosisadalta, taksoja. Niin tuli maksaa viisinkertaisesta sielumessusta yksi riuna, yksinkertaisesta 6 näätää, kahdenkertaisesta 12 näätää.
sivu 116 Enin luostaritiloja oli Sakkulan pokostassa, nim. 196 1/3 obsjaa, sen jälkeen Kurkijoen pokostassa 93 jousta, Raudun pokostassa 68 obsjaa, Sortavalan pokostassa 19 jousta, kaupungin pokostassa 13 1/3 obsja ja 7 jousta, Ilomantsin pokostassa 11 jousta ja Salmin pokostassa 1 jousi.
sivu 124 Tärkeimpänä ulosvientitavarana olivat nahat: etenkin majavan-, soopelin-, näädän-, ketun- ja oravannahat. Keskiajalla olivat kaikki ihmiset suuresti ihastuneet turkiksiin. Eräs historioitsija mainitsee, että useat siten vasta tunsivat itsensä onnellisiksi, kun saivat komeilla näädännahkaisessa turkissa, ja Novgorod oli melkein koko Euroopan hankkijana ja tarpeentyydyttäjänä nahkakaupan alalla.
Verokirjasta näkyy, että monessa paikassa Kurkijoen, Sortavalan ja Ilomantsin pokostoissa vielä verokirjan syntymisaikoihin saakka oli maksettu verot näädän- ja oravannahoissa, niin että yksistään Megrijärven läänistä läksi Novgorodiin arkkipiispalle ja hänen veronkantajilleen 910 oravaa.
Kuten jo edellisessä olemme maininneet, harjoittivat Kuuppolan ja Koplolan kyläläiset Kurkijoen pokostassa ja Hunnukkalan kyläläiset Impilahdella jalohaukan kesyttämistä sivu 125 elinkeinona, nämäkin elävät kesytettyinä olivat haluttua kauppatavaraa.
Muista ulosvientitavaroista mainittakoon: hunaja ja vaha, jota novgorodilaiset saivat Volgan varsilla asuvilta suomalaisilta kansoilta, jotka harjoittivat mehiläishoitoa. (alaviitteestä: Kostomarov, Tomj II. s.210.)
Valaskalan ja hylkeen rasvaa, mursunluuta, liinaa ja hamppua vietiin myös ulkomaille melkoiset määrät.
Novgorodin aikakirjoista käy selville, että melkein kaikissa Novgorodin alaisissa kaupungeissa asui novgorodilaisia kauppiaita, jotka sinne olivat muuttaneet kauppaa pitämään. Ne nauttivat Novgorodissa pienempiä kauppaoikeuksia kuin Novgorodissa asuvat kauppiaat, mutta olivat kuitenkin edullisemmassa asemassa kuin muiden Venäjän kaupunkien saksat. (alaviitteestä: Kostomarov, Tomj II. s.211.) (saksa ~ kauppias tässä yhteydessä/TV)
Tästä syystä on vaikea ratkaista, missä määrin Käkisalmessa ja Taipaleella asuvat kauppiaat olivat novgorodilaista tai karjalaista alkuperää. Luultavaa on, että niissä oli molempaa kansallisuutta sekaisin.
Käkisalmen luona pyydetyistä lohista mainitaan nimenomaan, että ne olivat laadultaan niin erinomaisia, että Moskovan suuriruhtinas lähetti vuosittain miehiä Käkisalmeen suolaamaan lohta Moskovaan vietäväksi, koska ei missään koko valtakunnassa ollut saatavissa niin herkullista lohta. Suvannon lasku viime vuosisadalla turmeli suureksi osaksi Käkisalmen kalastuksen.
Novgorodissa kirkko ja kauppa kulkivat käsitysten. Kirkko oli kaupan ja kauppiasten mahtava suojelija, kauppiaat taas kirkon uskollisia ja aukkakätisiä ylläpitäjiä.
sivu 126 Kostomarov mainitsee, että kaikki novgorodilaiset kirkot olivat holvatuilla kellareilla varustettuja; konttokirjat säilytettiin kirkoissa; jos joku kauppakontrahti tehtiin kirjallisesti, talletettiin toinen kaksoiskappale kirkkoon.
Samalla tavalla kuin kirkko suojeli varsinaisia kauppiaita ja niiden muodostamia ammattikuntia, otti se myöskin suojelukseensa markkinat, joita Novgorodin alueella vietettiin sekä kaupungeissa että myös maaseudulla. Useimmat markkinat olivat asetetut pyhimysten nimisille päiville, ja markkinoille saapuvalla yleisöllä oli kahtalainen tarkoitus: käydä rukoilemassa mainittua pyhimystä ja samalla ostaa ja myydä ja huvitella markkinoilla. Läheltä ja kaukaa saapui kauppamiehiä näihin tilaisuuksiin ja nimenomaan mainitaan niiden paikkojen seassa, joissa suuria markkinoja pidettiin, Käkisalmen kaupunki.
Näistä markkinoista, joita pidettiin eri pokostoissa, ovat epäilemättä jätteinä n.k. kihupyhät, joiden viettoa Etelä-Karjalassa kansa on ylläpitänyt melkein meidän päiviimme saakka.
Toiseksi tavataan verokirjassa, jotka ovat slaavilaista tai varjagilaista alkuperää. Semmoisia nimiä ovat: Dansha, Harlo, Perha, Smeshko, Smenko, Ilejka, Ievko, Savka, Palka, Grihno, Gridka, Grida, Hljusta, Lutshka, Jakushj, Olisko, kuin myös Shuljga, Obrjuta, Vvarzakj ja Lastjko.
Sillä vaikkakin pyhimysten nimien (alaviitteestä: Moroshkin, s.102-103 sivu 129 käyttäminen oli tullut vallitsevaksi tavaksi, on kuitenkin huomattava, että nämät kreikkalaiset nimet eivät voineet kokonaan tunkea syrjään entistä kansallista nimistöä. Niinpä on olemassa todistuksia siitä, että vanhoja slaavilaisia nimiä oli käytännössä aina Pietari suuren aikoihin saakka. (alaviitteestä: Moroshkin, s.102-103)
Näytteenä verokirjan nimistöstä painatamme tähän luettelon kalastajista Suvannon taipaleella: Mikulka Ignatovj, Kostja Ondrejanovj, Parfejko Senkinj, Senka da Ilejka Vaskovy, Kuzemka Mikiforovj, Filka Vaskovj, Pershtsha Dmitrovj, Onitshka Grihnovj, Jashko Samojlovj, Mihalj Juhnovj, Filipko da Ignatko Grihnovy, Selivanko Vaskovj, Ermakj Oleks(JAT)evj, Ivashko Ivashkovj, Lutshka Ignatovj, da Vasjko Petrushinj, Ivashko Mikitinj, Palka Ondrejkovj, Ignatko Ivashkovj, Ivashko ja Itnatko Kirilkovj, Petrokj Jushkovj, Ostashko Zorinj, Parfejko da Ivashko Timoshkiny, Oleks(JAT)jko Leshinj, Maksimko Malahovj, Onashka Ivashkovj, Eremka Vasjkovj, Gridka Timoshkinj, Vlova Ulianka Taraskova Zhena.
Kolmannen ryhmän muodostavat suomalaiset nimet. Sillä vaikka muukalaisuus verokirjassa kuten paksu talma peittää kansallisen nimistön, olemme kuitenkin etsimällä etsien löytäneet verokirjasta sievoisen kokoelman aitosuomalaisia sekä n.k. ristimä- että myös sukunimiä. Ne esiintyvät osaksi taas venäläisillä päätteillä varustettuina, osaksi taas venäläisinä käännöksinä. Jälkimäisistä voisi kenties väittää, että ne ovatkin venäläisiä nimiä, olemme kuitenkin sitä mieltä, että ainakin useimmat niistä ovat alkuperältään suomalaisia. Liitämme tähän luettelon verokirjassa tavattavista suomalaisista nimistä merkiten myöskin sen verokirjan sivun, jolla nimi on luettavana. Useimmat näistä suomalaisista nimistä esiintyvät sukuniminä.
Isatsko Oks(JAT)nov Haldej, s.2 = Haltei t. Haltia.
Onisimko Kot, s.4 = Hyle.
Nesterik Kiver, s.5 =Kiveri. (alaviitteestä: Tavataan vieläkin sukunimenä: Kiveri, Keveri.)
Jatko Mahkuev, s.7 = Mahkonen. (alaviitteestä: Tavataan sukunimenä, esim. Viipurin pitäjässä.)
Samojlik Uskalov, s.10 = Uskalinpoika. (alaviitteestä:
Tavataan myös ensimmäisenä liitännäisenä paikannimissä, esim. Uskaljärvi.)
Fedko Kotashov, s.13 = Kotanen.
Ilejka Pikkuev, s.13 = Pikkunen.
Ostashko Lahkuev, s.17 = Lahkonen.
Timoshka Limbuev, s.17 = Limpoi, Limpoinen.
Kuzemka Uskalov, s.18 = Uskalinpoika.
Nesterik Tshernoj, s.19 = Musta.
Jatko Volguev, s.20 = Valkoinen t. Valkoinpoika.
sivu 130
Omel’janko Mezhuj, s.20 = Metsoi (murt. Messoi) = Metso.
(alaviitteestä: Tavataan sukunimenä 1500-luvulla Hämeessäkin, vrt. Forsman, s.126.)
Smeshko Pakul, s.20 = Paakkuli.
Gridka Rostuev, s.30 = Rostoinpoika.
Petrok Rostuj, s.31 = Rostoi.
Kuzemka Volk, s.42 = Susi.
Gridka ja Mihal Turduevy, s.47 = Turtoiset tai Turtoinpojat.
Pavelko Vallitov, s.48 = Vallittu t. Vallitunpoika. (alaviitteestä: Akiander, s.247.)
Ostashko Kjurov Koshkin, s.49 = Koskinen.
Ivashko Markov Kozcl, s.51 = Pukki.
Ivashko Igolin, s.53 = Ihalainen t. Ihalinpoika.
Mikiforik Iganduev, s.56 = Ihanto t. Ihannonpoika.
Oleksejko Teruev, s.56 = Teroi t. Teroinpoika.
Seljuga Pikkunen, s.57 = Pikkunen.
Smeshko Korol, s.65 = Kuningas. (alaviitteestä: Tavataan vieläkin sukunimenä.)
Ievko Gappuev, s.66 = }
Sidorik Gap’puev, s.67 } Happonen, Happoinpoika.
Gridka ja Sidko Hariny, s.69 = Hariset t. Harinpojat. (alaviitteestä: Vrt. Forsman, s.154)
Ignatko Igalov, s.71 = Ihalanpoika.
Eremka Koza, s.72 = Vuohi. (Moroshkinin mukaan slaavilainen.)
Spirko Hort, s.85 = Hurtta.
Grihno Haldej, s.92 = Haltei.
Evsejko Sobol, s.101 = Soopeli. (Moroshkinin mukaan slaavilainen.)
Kurko Ermakov, s.111 = Kurko.
Novz(JAT)jko Ganduev, s.125 = Nousia Kantoinen.
Ondrejko Ganduev, s.125 = Kantoinen.
Kartpik Ilojteev, s.125 = }
Omeljanko Ilojteev, s.125 = } Iloittu t. Iloitunpoika.
sivu 131
Zaharko Karpik Nohkuev, s.126 = Nohkoi t. Nohkoinpoika.
Ivashko Ilomov, s.126 = Ilmo t. Ilmonpoika.
Gridka Gambuj Kuzmin, s. 126 = Hampoi. (alaviitteestä: Vrt. Forsman, s.126.)
Overk(JAT)j Lembitov, s.126 = Lempiä t. Lempiänpoika.
(alaviitteestä: Lempiäinen tavataan vielä sukunimenä, esim. Heinjoen pitäjässä.)
Omeljanko Lemeshkin Uskalov, s.127 = Uskalinpoika.
Oleks(JAT=ei)jko Vihtuj, s.127 = Vihtoi.
Kirilko Novz(JAT)ev, s.127 = Nousia t. Nousianpoika.
Gridka Ogakaz, s.128 = Ohakas = Ahokas.
Vasjuk ja Mihal Tojvutov, s.129 = Toivottuiset t. Toivotunpojat.
Selivanko Tojvutovy, s.130 = Toivotunpoika.
Jakush Igalin, s.130 = Ihalainen t. Ihalinpoika.
Fedotko ja Stenanko Uskalovy, s.130 = Uskalinpojat.
Onashka Uskalov, s.131 = Uskalinpoika.
Ivashko Fomin syn Parandueva, s.132 = }
Marko Vasilev syn Parandueva, s.132 = } Parantajan poika.
(alaviitteestä: Parantaja on Pohjois-Pohjanmaallakin tavattava karjalainen sukunimi; v Forsman, s.71.)
Onfimko Uskalov, s.132 = Uskalinpoika.
Ivashko Igalov, s.132 = Ihalinpoika.
Iganduj Zaharov, s.135 = Ihantoi.
Spirko, Fedko, Lorivonko Vaskovy d(JAT)ti Igamela, s.137 = Vasjko Ihamielen pojat.
Fedko Uskalov, s.137 = Uskalinpoika.
Kirilko Gavgaltsov, s.140 = Kaukai t. Kaukaltsanpoika.
Igandaj Malahov, s.143 = Ihantai.
(Kurkijoen pokostan asukkaita verokirjassa s.144-169/TV)
Uskal Igolin, s.144 = Uskal Ihalainen.
Novzujko Levonov, s.144 = Nousia (pikku Nousia)
Vihtujko Mikitin, s.145 = pikku Vihtoi.
Ijudka Igalin, s.149 = Ihalainen.
Denisko Galikov, s.149 = }
Nikitka Galikov, s.149 = } Halikanpoika.
sivu 132
Mikitka Uskalov, s.149 = Uskalinpoika.
Patrekejko Igolkin, s.151 = }
Mikitka Igolkin, s.152 = } Iholkanpoika.
Smeshko Kujlasov, s.154 = Kuilanen tai Kuilaksenpoika.
Okulok Vaskov Gabinnov, s.155 = Kapina t. Kapinanpoika.
Nesterik Ivashkov Gulkuev, s.155 = Hulkkonen.
Samsonko Ivashkov Galina, s.155 = Halina. (Vrt. Hali (Pielisissä), Halisalmi (Sortavalan luona)).
Mihejko Vihtuev, s.157 = Vihtoinen t. Vihtoinpoika
Jakush ja Fedko Nozuevy, s.159 = Nousiaiset.
Jakush ja Palka Kotuev, s.162 = Kotonen.
Fedko Paruj Ivanov, s.163 = Paroi.
Gridka Ivashkov Dorko, s.165 = Torkko.
Vasko ja Onisimko Galuevy, s.167= Haloiset.
Mikkuj Ingerev, s.169 = Inkeriläinen.
Jakush Paruj Ondrejkov, s.171 = Paroi.
Ignatko Rjabuj Mihalkov, s.171 = Repoi.
Fedka Koperno Savin = Koverno(?).
Igolka Ivashkov, s.173 Iholka.
Paruj Selivanov, s.174 = Paroi.
Stepanko Lembitov Vihtuj, s.175 = Lempiänpoika Vihtoi.
Stepanko ja Onkifko Igalovy, s.175 = Ihalanpojat.
Uljanko Tshilkuev, s.175 = Silkkonen t. Silkkoinpoika.
Kuzemka ja Igalko Ivanovy, s.175 = Ihalko (pikku Ihala).
Petrok Savin Libuev, s.177 = Lipoinen, Lipoinpoika.
Tereshko Vepseljajnov, s.179 = Vepsäläinen.
Ivashko Tamma, s.181 = Tamma.
Vasko Ermolin Vihtuev, s.182 = Vihtoinpoika.
Onifrejko Melguev, s.182 = Melkoinen t. Melkoinpoika.
sivu 133
Ontonko Tshilkuev, s.185 = Silkkoinen t. Silkkoinpoika.
Uskal Ivashkov, s.Uskal.
Oleshka Stepanov Kalkalin, s.186 = Kalkalinpoika.
Olemme hellällä huolella käsitelleet näitä kansallisen nimistö-Sammon pirstaleita ja muruja: paitsi muita johtopäätöksiä, joihin ne antavat aihetta, mainitsemme vaan, että näistäkin näytteistä näkyy, että oi-päätteiset nimet olivat ennen muinoin käytännössä, niistä on sitte muodostunut nen-päätteisiä, jolloin i vähitellen on jäänyt pois(esim. Vihtoi, Vihtonen).
Yllä olevan perustalla olemme sitä paitsi oikeutetut otaksumaan, että virallisen, venäjänkielisen tai oikeammin –muotoisen nimistön ohella ja sen rinnalla oli olemassa kansallinen, pakanuuden ja itsenäisyyden ajoilta peruna säilynyt suomenkielinen nimistö, joka vasta myöhemmin uudella ajalla väistyi ja vähitellen hävisi. Jo nämäkin suomalaiset nimet, jotka olemme verokirjasta poimineet, aiheuttavat kysymään: miten olivat niiden kantajat ne saaneet? Ei suinkaan venäläinen papisto ollut niitä kasteessa antanut, mikäli ne esiniminä esiintyvät. Suomalaiset sukunimet ovat taas osaksi isännimestä johtuneita muukalaisten päätteiden avulla, osaksi taas vanhoja suku- tai perhenimiä. Täytyy siis olettaa, että Karjalassa oli olemassa käytännössä kahtalainen nimenanto, toinen kirkollinen ja muukalainen, toinen pakanallinen ja kansallinen.
Akiander julkaisemassa kokoelmassa, joka sisältää otteita venäläisistä aikakirjoista, on luettavana nimenomaisia todistuksia siitä, että semmoinen oli tapa Karjalassa. Vuonna 1534 lähetti Novgorodin arkkipiispa Makari lähetyskirjan Vatjan viidenneksen asukkaille ja etenkin tshuudeille eli (itämeren-/TV)suomalaisille, kuten jo edellisessä on mainittu. Tässä paimenkirjassa valittaa tuo laajojen alueiden ylipaimen, että karjalaiset yhä vielä riippuivat kiinni vanhoissa pakanallisissa menoissansa; niin kutsuivat he lastensynnyttäjien luo tietäjiä, joita sivu 134 arpojiksi nimitettiin, ja nämä antoivat lapsille nimiä omalla tavallaan.1) Saman vuonna toimitti arkkipiispa lähetystön Moskovan suuriruhtinaalle Vasili Ivanovitshille ja kertoo valittaen hänellekin hippakunnassaan vallitsevasta pakanuudesta, jota harjoitetaan suomalaisten keskuudessa itse Novgorodin kynnyksillä, saksalaisten (ts. ruotsalaisten/TV) rajoilta aina Kajaanin maan äärille saakka, Pielisjärven ja Lieksan kaukaisilla seuduillakin. Tässäkin valituskirjassa mainitaan samoista arpojista tai nimenantajista. Kaikesta tästä päättäen oli karjalaisilla tapana, että kun lapsi oli syntynyt, lähetettiin sana tietäjälle, joka heti saapui lapsensynnyttäjän luo ja arvan avulla tiedusteli, mikä nimi olisi lapselle soveliain ja onnekkain. Että tämän tietäjän valta ulottui laajemmallekin kuin ainoastaan nimenantamiseen, nähdään samasta valituskirjasta, jossa mainitaan, että karjalaiset salaisesti tappavat lapsensa, kuin myös Kalevalan viimeisestä runosta, jossa tämmöistä nimenantoa ja sen ohessa sattuvia mahdollisuuksia kuvataan.
Verokirjassa tavattavat suomalaiset nimet ovat juuri tämmöisiä arpojien antamia, ja ainoastaan vähäinen osa on tullut verokirjan kautta meidän tietoomme.
Että tämmöinen kahtalainen nimenanto pysyi voimassa halki vuosisatojen, siihen vaikutti etupäässä vierailta saadun uskonnon pintapuolisuus, joka ei päässyt ollenkaan tehoamaan kansan sydämiin ja mieliin, vaan jäi ulkonaiseksi kuoreksi, osaksi kansanomaisten taikauskoisten käsitteiden sitkeys semmoisessa kansassa, joka suureksi osaksi sai toimeentulonsa metsästyksestä ja (alaviitteistä: Moroshkin, s.16 ja s.17.) sivu 135 kalastuksesta ja siten oli aina läheisessä yhteydessä luonnon kanssa.
Kuitenkin sallittanee meidän huomauttaa, että samanlainen, kahtalainen nimenantotapa oli käytännössä venäläisilläkin, vieläpä, kuten varmaan tiedetään, niinkin myöhäisellä ajalla kuin 17:lla vuosisadalla.
Kristinuskon maahan tultua tavataan venäläisillä slaaveilla useasti kaksi nimeä: ensimmäinen nimi oli slaavilainen tai varjagilainen ja sen antoivat vanhemmat lapsen syntyessä, toinen oli kristillinen ja sen sai lapsi kasteessa, kolmanneksi tuli vielä isän nimestä muodostunut; esim. Vladimir-Vasili Svjatoslavitsh, (alaviitteestä: Moroshkin, s.16.) muita lukuisia esimerkkejä mainitsematta.
Vuonna 1661 oleskeli keisari Leopold lähettiläs vapaaherra Meyerbeer Venäjällä. Hän kertoo, että muutamilla venäläisillä pajareilla oli kahtalaiset nimet: toisen olivat saaneet syntyessään, toisen kasteessa, vaan heitä mainittiin edellisellä nimellä, jälkimäisen pitivät salassa. Meyerbeer mainitsee nimenomaan, että taikauskoinen pelko oli syynä tähän omituiseen tapaan. (alaviitteestä: Moroshkin, s.17.) Jos siis tämmöinen tapa Venäjän korkeimmissakin piireissä eli aina Pietari suuren aikoihin, ei ole ihmeteltävä, että suomalaiset metsissänsä arvelivat kansallisen tietäjän antaman nimen paremmaksi, arvokkaammaksi ja tehoisammaksi kuin vieraskieliset ja vieraskaikuiset, muualta tuodut nimet.