HTML: Antti Laukkanen 24.6.2010

Piiskan historiaa

Prof. Tom Frisk lähetti käyttööni mielenkiintoisen kurkijokelaista piiskaa koskevan artikkelin. Sen on kirjoittanut prof. Sulo Haltsonen joka on toiminut mm. Helsingin yliopiston kirjaston slaavilaisen osaston johtajana ja oppihistorian dosenttina. Artikkeli on julkaistu Kalevalaseuran vuosikirjassa 14 v. 1934 otsikolla ”Kurkijokelainen piiska”. Ohessa lyhennelmä em. artikkelista.

Etelä-Karjalassa ovat kansan harjoittamina kukoistaneet eräät käsityöt. Laatokan rannalla sijaitsevassa Kurkijoen pitäjässä on monet vuosikymmenet tehty piiskoja. (Viite 1. Huvittavaa on muuten sivumennen todeta, että rautakauden piiskalöytöjä on tehty mm. Kurkijoen Lopotista. Tarkemmin: A. Hackman, ja viittaus saksankieliseen lähteeseen, painettu Leipzigissä 1925).

Piiskojen, eli ruoskien tekoon ryhdyttäessä ensiksi tehtiin siima. Sitä varten leikattiin joko lehmän vuotaisesta mänttinahasta, eli päntistä tahi remmistä eli remelistä sopivia paloja. Remmi ostettiin ennen vanhaan kauppamatkoilla ollessa Venäjältä.
Leikkaaminen suoritettiin kiperäkärsäisellä veitsellä. Tämä paloittelu tapahtui pöytää vasten siten, että leikkaaja oli ryntäät pöydällä ja hänen apulaisensa veti nahkaa veitsestä poispäin. Leveät, remmistä saadut nahkapalat viillettiin kolmeen kapeaan kappaleeseen vormun avulla. Tavallisimmin kuitenkin pänttinahka leikattiin käsivaralla suikaleiksi siten, että peukalon kynnellä altapäin ohjailtiin terävää nahkaveistä. Kuitenkaan ei viillekkeitä leikattu aivan loppuun saakka eikä siis irroitettu toisistaan, sillä nahkan toisen pään piti jäädä piiskansiiman niskaksi. Siiman pituudeksi laskettiin neljä tahi viisi, joskus jopa kuusikin korttelia.

Sen jälkeen käytiin siimaa tikkaamaan. Vuoronperään tehtiin ruoskaveitsellä reikä nahkaviillokseen ja siitä pujotettiin viereinen viilleke lävitse. Näin saatiin siima lujitetuksi ja aivan kuin letitetyksi. Työssä piti olla huolellinen ja vetojen täytyi olla voimakkaita.
Seuraavana vaiheena työssä oli niskan istuttaminen. Sitä varten oli tehty tikkuulauta, jossa oli puristavat leuat. Tikkuulautaa pidettiin polvien välissä ja nyt latikalla, leveähköllä ja terävällä naskalilla tehtiin reikiä ja tikattiin virvellä, pikilangalla, nahkapala valmiiksi.

Piiskan varsi valmistettiin hienonlaisesta tuomesta. Se oli yleensä viisi korttelia pitkä. Tätä varten keräiltiin nuoria hoikkia tuomia metsistä ja lehdoista sekä tuotiin tuvan orsille kuivumaan. Kuorta niistä ei otettu pois, se vain hangattiin puhtaaksi ja lakattiin. Siima pantiin varteen ison naskalin avustuksella ja taidokkaasti kiinnitettiin siihen juuri nivenauhalla. Se oli valmistettu päntistä ja värjätty siniseksi sinkivellä.

Haltsonen mainitsee myös, että piiskojen varsia voitiin koristaa eri tavoin, tupsuilla tahi sorvaamalla piiskan varteen nuppi tai jopa jonkinlainen soiva pilli, missä kieli oli läkkipellistä. Tällainen piiska oli tietenkin normaalia kalliimpi. Haltsonen mainitsee myös, että piiskoja oli myös eri pituisia. Rekipiiskat olivat kärripiiskoja pitempia.

Piiskoja käytiin kauppaamassa markkinoilla kautta maan ja ennen maamme itsenäistymistä niitä vietiin paljon myös Pietariin.

- Kaunis ja komea oli oikea kurkijokelainen piiska, kun se oli läpikotaisin huolellisesti ja taidokkaasti tehty. Mahtavasti heilahti kurkijokelainen, niin kuin piiskaa muualla yleisesti nimitettiin, kun sillä sivallettiin. Ennen kaikkea sillä opetettiin nuoria hevosia, väliin se oli rahtimiesten ja parissikkojen rattona ja mustalaiset sitä kovin mielellään käsissään pyörittelivät. Näin Sulo Haltsonen. Lopuksi hän toteaa vuonna 1934: Joka tapauksessa nykyisin kurkijokelaisen piiskakulttuurin aika on ohitse.
 

Arvi Heinonen.

Kurkijoen piiska on luonnonpuuvartisena keräilyharvinaisuus, kertoo yli 200 piiskaa eri puolilta maailmaa kerännyt Tom Frisk Tampereelta.

- Harrastus alkoi parikymmentä vuotta sitten Unkarista, jossa olin turistimatkalla, hän kertoo ja jatkaa, että siellä piiskat ovat pitkiä ja kauniisti koristeltuja. Se on paukutteluväline, jolla ei koskaan lyödä.
- Australiassa ja Amerikassa uusin myyntitapa on nettikauppa, vanhat piiskat eivät enää päädy antiikkikauppoihin. Melbournessa työmatkalla ollessani totesin, että siellä piiskoja myydään melkein jokaisessa nahka- ja laukkuliikkeessä. Onhan piiska Australiassa kuten Amerikassakin arkipäivän työväline karjanajossa. Kyprokselta niitä löytyy turistikauppojen matkamuistohyllyiltä, toteaa paljon maailmaa sekä työn että vapaa-ajan tiimoilta matkustanut mies.
Paljosta matkustelusta huolimatta piiskoja on kertynyt vain reilusta 10 maasta.

Mikä piiskoissa kiinnosti?

- Ne ovat hienoa, taidokasta käsityötä. Varret on saatettu koristella sulatetulla metallilla. Metallirengas, johon siima on kiinnitetty, on myös usein huolella tehty. Taidokkuus näkyy myös hinnoissa, kun halvan kyproslaisen matkamuistopiiskan saa muutamalla eurolla, niin nettikaupassa laadukkaan ja ammattitaitoisesti työstetyn piiskan hinta saattaa kohota liki 1000:een dollariin, Tom Frisk harmittelee.
- Suomessa piiskoihin liittyy paljon väärinymmärrystä – siihen liitetään seksuaalisia merkityksiä ja väkivaltaa. Mutta monessa kulttuurissa esim. Kirgisiassa se on väline, joka pitää olla ja jonka tulee olla näyttävä, Tom Frisk kertoilee ja sanoo, että netin myötä taustatietojen löytäminen on helpottunut huomattavasti.
- Nettihuutokaupassa huomaa, että muitakin keräilijöitä löytyy, mutta koskaan en ole tavannut ketään, hän kommentoi harvinaista harrastustaan.

Puuvartisia on vähän

Hän kertoo kuulleensa ensimmäisen kerran kurkijokelaisesta piiskasta joskus 1990 -luvulla.
- Laitoin Helsingin Sanomiin ilmoituksen, jossa haluttiin ostaa ”aito kurkijokelainen”. Sain tarjouksen keinutuolista, mies naurahtaa.
Puuvartisia löytyy jonkin verran Yhdysvalloista ja Australiasta, mutta ne ovat teollisesti valmistettuja. Tällaista kiinnitystä on käytetty Venäjän puolella. Kurkijokelaista ei saa helposti pamahtamaan, koska siitä puuttuvat loppunarut, keräilijä analysoi kurkijokelaisen piiskan ominaisuuksia ja rakennetta.
Luovutettavan piiskan valmistaja Arvi Heinonen kertoo, että tämän piiskan varsi on tehty tuomipihlajasta. Perinteistä piiskanvarsipuuta tuomea on vaikea saada. Arvi on tehnyt muutamia kymmeniä piiskoja ja vetänyt työväenopistossa kaksi piiskantekokurssia. – Viimeisellä niistä valmistui 50 piiskaa, hän kertoo ja toivoo tämän vanhan käsityöperinteen säilyvän.
Arvi Heinonen kokosi 1990-luvulla konkreettisesti hiiren syömät piiskan palaset ja tutki, miten piiska oli tehty. Samoin hän keräsi tietoa eri julkaisuista ja valokuvista ja näin herätti perinteen uudelleen henkiin.

Piiskat tänään

Piiska on nykyäänkin työväline, jota käytetään karjanajossa. Ja kaikkihan muistavat sirkusten leijonankesyttäjät. Kummassakin työssä tärkeintä on piiskasta lähtevä ääni, tarkoitus ei ole osua eläimeen.
Tom Frisk kertoo englantilaisilta nettisivuilta löytämänsä tarinan, jossa eläinsuojelijat jakoivat netissä piiskanteko-ohjeita. - Näillä piiskoilla he sitten hätyyttivät ketunmetsästäjien koirat pois, jotta ketut saisivat elää rauhassa, Tom Frisk sanailee ja vie aidon kurkijokelaisensa harvinaisuutena koristeellisempien keräilykohteidensa joukkoon.

Helena Sulavuori